LOMA - AINA SE ON MIELESSÄ

Rakennustyömaalla on ollut hiljaista, sillä vasarat ja vatupassit on hylätty naulaan. Vähäksi aikaa.

Otimme sitten hatkat ja painelimme Madridiin.

Koska matkakertomusten kirjoittaminen on jäänyt päälle  (sy-serena.blogspot.com )
halukkaat saavat nyt kuulla muutaman sanan matkastamme.

Kuvat kuvattu vaihteeksi iPadilla.

 Härkätaisteluareena

 Kala ja kala

Paikallaan olo on meille lienee kauhistus ja halu nähdä uusia paikkoja on pakkomielle, niinpä päätimme vuokrata auton Espanjaan päästyämme.

Huristelimme sillä kaupunkiin nimeltä Trujillo. Aivan vahinkobongaus, mutta hyvä sellainen.

Kaupunki oli näet tunnettu kattohaikaroistaan ja niiden pesistä.

Pesiä olikin sitten joka puolella - katoilla, sähköpylväissä ja tornien päällä. Puisissa alustoissa ja metallisissa. Isoa ja pienempää.

Joten toivoa vielä on, että meidänkin risukasaan joskus joku eksyy. Koetettiin kovin mainostella pesäämme...

Trujillo - kattohaikarakaupunki

Fiat Punto 1.4 kirkui kiivetessään kovilla kierroksilla vuoria ylös. Ja alaspäin se rullasi iloisesti.

Mottona yöpaikoille oli jotakin muuta kuin tavanomaisia hotelleja. Osa otettiin vauhdissa ja osa netistä. Hintataso oli 40 euron kieppeillä per yö.

Yövyimme erikoisimman yön 24 neliöisessä mökissä, jonka neliöt oli vielä jaettu kahteen kerrokseen. Pienin ja söpöin mökki maailmassa? Kuitenkin siellä oli kaikki tarvittava.

Mökki oli keskellä ei mitään ja paikallinen maajussi lähti ajaen neuvomaan mökin sijaintia, kun se oli niin kummallisessa paikassa.

Souto da Casa

Viikunat, luumut, oliivit ja viinirypäleet kasvoivat mökin vieressä. Koirat haukkuivat ja haukat liitelivät. Jopa tikli ja västäräkki käväisivät tontilla. Joka puolella Espanjaa ruoho oli kuivanut ruskeaksi ajat sitten, samoin puut. Olisivatpa saanet edes osan meidän sateista tai Pohjoisvirtalaiset kylään. Se pariskunta kun tuppaa saamaan sateen minnepäin maailmaa vain suuntavat.

Erikoisista hotellivalikoinnista saimme välillä kärsiä. 1500- luvulla rakennetuissa kaupungeissa kun ei oltu ajateltu autoja saati parkkipaikkoja. Kadut olivat ajoittan niin kapeita, että sinne mahtui juuri ja juuri pikkuinen auto peileineen, ei muuta.

Välillä hiekkatiet olivat kuoppaisia ja maantiet kiemuraisia.

Mutta nähtiin paljon ja vielä enemmän!

Nykyisin kun harrastan kolmea ammattia (kampaaja, vaatemyyjä ja raksanainen) halusin käydä katsastamassa ainakin kahta niistä.

Vaatekauppias puhui vain espanjaa. Ja paljon. Ja nopeasti. Minkä tahansa vaatteen sainkin käteeni, oli se bueno, moi bueno tai jotain vielä parempaa. Sovitellessani Hentti sai ajankuluksi kuulla rimaskat espanjaa ja nyökkäili vain daamille sopivin väliajoin.

No lopputulos oli kuitenkin ihan kiva mekko ja hyvä mieli. Ystävällinen hän oli, vaikkei siitä mitään ymmärrettykään. Kaikki paikat joissa kävimme, olivat ei-turistikohteita ja kieli oli vain ja ainoastaan espanjaa.

Kurkkasimme myös miten paikalliset tasoittavat noita upeita kiviseiniä. Kaarevat katot ja suorat seinät ovat kuin taideteoksia. Laatoituksista puhumattakaan.

Kaipa niillä on pitkät perinteet kiven työstämisellä. Ihailtavaa katseltavaa silmille.

Koen sairastavani tuijotustautia, sillä minne ikinä menenkin, katson miten on maalattu, miten on laatotettu tai miten on paneloitu ja listoitettu. Olisiko tuon voinut tehdä toisin? Paremmin?

Hentti ottaa onneksi asiat rennommin – voi yöpyä muistamatta mistä materiaalista seinät tai lattiat oli tehty. Väreistä puhumattakaan.

Portugalissa yövyimme Atlantin rannalla olevassa pikku kaupungissa Furadourossa. Lainasimme infopisteestä polkupyörät ja poljimme metsää pitkin lähikaupunkiin Ovariin. Kävimme torilla ja nautimme aamukahvit paikallisessa kaffelassa.

Ihailimme taloja ja leppoisaa elämäntyyliä. Tänne voisi kyllä muuttaa asumaan milloin vain!

Furadouro

Furadouron kalastusvene




 Mutta kaikki loppuu aikanaan ja meille tulikin äkkilähtö. Olimme nimittäin Suomessa matkaa varatessamme niin väsyneitä monien tuntien nettisessioiden jälkeen, että olimme mielestämme varanneet paluun sunnuntaille. Vaan toisinhan se oli.


 Lauantaina luki lipuissa. Joten suuntasime perjantaina kohti Madridia ja yövyimme viimeisen yön Vicolozanossa. Noin 100 km ennen Madridia olevassa pikku kylässä. Söimme siellä reissun parhaimmat katkaravut ja mustekalat. Ja henkillökunta oli mitä hauskin, vaikke meillä yhteistä kieltä ollutkaan.

Myytävä talo Ovarissa. 70 000 ja 60 neliötä. Ei huono.

Onko ruoho sitten vihreämpää aidan toisella puolella?

Ei me vielä tiedetä Hentin kanssa, sillä siellä aidan toisella puolella on vielä niin paljon nähtävää.