sunnuntai 27. syyskuuta 2015

LOMA - AINA SE ON MIELESSÄ

Rakennustyömaalla on ollut hiljaista, sillä vasarat ja vatupassit on hylätty naulaan. Vähäksi aikaa.
Otimme sitten hatkat ja painelimme Madridiin.
Koska matkakertomusten kirjoittaminen on jäänyt päälle  (sy-serena.blogspot.com )
halukkaat saavat nyt kuulla muutaman sanan matkastamme.

Kuvat kuvattu vaihteeksi iPadilla.
 Härkätaisteluareena




 Kala ja kala


Paikallaan olo on meille lienee kauhistus ja halu nähdä uusia paikkoja on pakkomielle, niinpä päätimme vuokrata auton Espanjaan päästyämme.
Huristelimme sillä kaupunkiin nimeltä Trujillo. Aivan vahinkobongaus, mutta hyvä sellainen.
Kaupunki oli näet tunnettu kattohaikaroistaan ja niiden pesistä.

Pesiä olikin sitten joka puolella - katoilla, sähköpylväissä ja tornien päällä. Puisissa alustoissa ja metallisissa. Isoa ja pienempää.
Joten toivoa vielä on, että meidänkin risukasaan joskus joku eksyy. Koetettiin kovin mainostella pesäämme...


Trujillo - kattohaikarakaupunki

Fiat Punto 1.4 kirkui kiivetessään kovilla kierroksilla vuoria ylös. Ja alaspäin se rullasi iloisesti.
Mottona yöpaikoille oli jotakin muuta kuin tavanomaisia hotelleja. Osa otettiin vauhdissa ja osa netistä. Hintataso oli 40 euron kieppeillä per yö.


Yövyimme erikoisimman yön 24 neliöisessä mökissä, jonka neliöt oli vielä jaettu kahteen kerrokseen. Pienin ja söpöin mökki maailmassa? Kuitenkin siellä oli kaikki tarvittava.
Mökki oli keskellä ei mitään ja paikallinen maajussi lähti ajaen neuvomaan mökin sijaintia, kun se oli niin kummallisessa paikassa.

Souto da Casa
Viikunat, luumut, oliivit ja viinirypäleet kasvoivat mökin vieressä. Koirat haukkuivat ja haukat liitelivät. Jopa tikli ja västäräkki käväisivät tontilla. Joka puolella Espanjaa ruoho oli kuivanut ruskeaksi ajat sitten, samoin puut. Olisivatpa saanet edes osan meidän sateista tai Pohjoisvirtalaiset kylään. Se pariskunta kun tuppaa saamaan sateen minnepäin maailmaa vain suuntavat.

Erikoisista hotellivalikoinnista saimme välillä kärsiä. 1500- luvulla rakennetuissa kaupungeissa kun ei oltu ajateltu autoja saati parkkipaikkoja. Kadut olivat ajoittan niin kapeita, että sinne mahtui juuri ja juuri pikkuinen auto peileineen, ei muuta.
Välillä hiekkatiet olivat kuoppaisia ja maantiet kiemuraisia.
Mutta nähtiin paljon ja vielä enemmän!

Nykyisin kun harrastan kolmea ammattia (kampaaja, vaatemyyjä ja raksanainen) halusin käydä katsastamassa ainakin kahta niistä.
Vaatekauppias puhui vain espanjaa. Ja paljon. Ja nopeasti. Minkä tahansa vaatteen sainkin käteeni, oli se bueno, moi bueno tai jotain vielä parempaa. Sovitellessani Hentti sai ajankuluksi kuulla rimaskat espanjaa ja nyökkäili vain daamille sopivin väliajoin.
No lopputulos oli kuitenkin ihan kiva mekko ja hyvä mieli. Ystävällinen hän oli, vaikkei siitä mitään ymmärrettykään. Kaikki paikat joissa kävimme, olivat ei-turistikohteita ja kieli oli vain ja ainoastaan espanjaa.

Kurkkasimme myös miten paikalliset tasoittavat noita upeita kiviseiniä. Kaarevat katot ja suorat seinät ovat kuin taideteoksia. Laatoituksista puhumattakaan.
Kaipa niillä on pitkät perinteet kiven työstämisellä. Ihailtavaa katseltavaa silmille.

Koen sairastavani tuijotustautia, sillä minne ikinä menenkin, katson miten on maalattu, miten on laatotettu tai miten on paneloitu ja listoitettu. Olisiko tuon voinut tehdä toisin? Paremmin?
Hentti ottaa onneksi asiat rennommin – voi yöpyä muistamatta mistä materiaalista seinät tai lattiat oli tehty. Väreistä puhumattakaan.

Portugalissa yövyimme Atlantin rannalla olevassa pikku kaupungissa Furadourossa. Lainasimme infopisteestä polkupyörät ja poljimme metsää pitkin lähikaupunkiin Ovariin. Kävimme torilla ja nautimme aamukahvit paikallisessa kaffelassa.
Ihailimme taloja ja leppoisaa elämäntyyliä. Tänne voisi kyllä muuttaa asumaan milloin vain!


Furadouro

Furadouron kalastusvene




 Mutta kaikki loppuu aikanaan ja meille tulikin äkkilähtö. Olimme nimittäin Suomessa matkaa varatessamme niin väsyneitä monien tuntien nettisessioiden jälkeen, että olimme mielestämme varanneet paluun sunnuntaille. Vaan toisinhan se oli.


 Lauantaina luki lipuissa. Joten suuntasime perjantaina kohti Madridia ja yövyimme viimeisen yön Vicolozanossa. Noin 100 km ennen Madridia olevassa pikku kylässä. Söimme siellä reissun parhaimmat katkaravut ja mustekalat. Ja henkillökunta oli mitä hauskin, vaikke meillä yhteistä kieltä ollutkaan.








Myytävä talo Ovarissa. 70 000 ja 60 neliötä. Ei huono.


Onko ruoho sitten vihreämpää aidan toisella puolella?
Ei me vielä tiedetä Hentin kanssa, sillä siellä aidan toisella puolella on vielä niin paljon nähtävää.





lauantai 12. syyskuuta 2015

MISSISÄÄRIEN SALAISUUS

Hentti on ahkeroinut oikein kunnolla ulkovuorauksen kanssa. Kilometri paneelia on jo seinässä ja pihalla olevat pinot senkun pienenevät. Kunto alkaa olla olympiatasolla ja sääret niin trimmissä kunnossa, että voisin ilmoittaa hänet tuleviin missikisoihin.

Panelointihan on melkoisen selkeää hommaa. Paitsi jos talo on korkea. Ja paitsi jos paneeli on kapeaa ja ohutta!

Vaikka talo on suora, ei paneleita voi sirklata montaa valmiiksi ja kantaa niitä sitten telineille.
Mittoja on otettava tiuhaan ja sahattava sitä mukaa.
Eli se tietää kiipeilypuuhia. Kiipeilyssä on olemassa onneksi kaksi vaihtoehtoa:

1.Sahata alhaalla talon pohjoispuolella laudan valmiiksi. Kiivetä telineneiden alkuun, mistä taloa ympäröivät telineet jatkuvat. Kiertää koko talon ympäri, jotta pääsee seuraavalle tasanteelle ja kiertää taas talon ympäri jne. Kunnes on ylhäällä kolmannella tai neljännellä tasanteella.

2.Sahata pohjoispuolella ja kiivetä tikapuita pitkin suoraan sille seinälle ja tasolle mihin lauta on tulossa.

Molemmat vaihtoehdot pitävät sisällään painavan,paksun ja pitkän panelin mukanaolon. Toisessa kädessä...

Vaihtoehto kaksi on osoittautunut nopeammaksi, vaikkakin siinä tulee paljon kiipeilyä ja tasapainoilua.
Eräänä päivänä Hentti laski koko päivän tikapuilla nousemiset yhteen. Tulos oli puoli kilometriä. Puoli kilometriä ylös suoraan kohti taivasta. Siellä olisi voinut morjenstaa kotkille tai Finnairin kapteeneille.

Kielsin vaihtoehdot yksi ja kaksi sellaisiksi päiviksi, kun kukaan ei ole katsomassa missisäärien perään. Ihan turvallisuussyistä.

Mutta tänää meitä on kaksi katsomassa säärien perään, sillä Ari halusi vaihtelua elämään ja tuli sahaamaan kaveriksi. Minulla taas laastia piisaa vielä läästittäväksi...










Luumut alkavat olaa parhaimmillaan
Tämä ja pellonpuoleinen sokkeli vielä tekemättä...


perjantai 11. syyskuuta 2015

kONTTAILUA TELINEIDEN ALLA

Nostan kasasta 25kg Weberin 137 oikaisulaastisäkin. Säkki numero 32. Raahaan sen kuistin edustalle, missä iso musta laastiämpäri odottaa porakoneen ja vispilän kanssa.
Kaadan ämpärillisen vettä ja repäisen pussin auki. Tasapainoilen pussi jalkojen välissä ja vispilä kädessä sekoitellen. Milloin pussista tulee liian hitaasti tavaraa ja milloin kiroilen, kun sitä tupsahtaa liikaa.

Sekoittelen puuroa ja kuuntelen Hentin satunnaisia huutoja ai laaav juuu. Sillä on Peltorit korvissa ja Partner juoksee sen edellä syöden ruohoa. Tuskin se mulle laulaa....

Kello oli puoli viisi perjantaina, kun saavuimme tontille. Päivä oli mennyt Turussa laattoja ja kiukaita ihmetellessä. Mutta joskus niitäkin täytyy valita. Vaikka kello oli niin paljon, sekoitin aikaa uhmaten koko pytyn laastia ja ajattelin tasoittaa sokkelia. Toiseen kertaan, jotta siitä tulisi varmasti tasainen.

Kun aikoinaan tasoitin sokkelia ensimäistä kierrosta, yksi pytyllinen riitti kahden tunnin rupeamaan. Seiniin upposi laastia paksu kerros, sillä harkot imivät sitä ahnaasti. Mutta nyt riittikin melkoisen ohut kerros! Katsoin kelloa ja valmiin laastin määrää – se ei tiennyt hyvää.

Olin haaveillut rauhallisesta illasta katkarapukasaria ja patonkia nautiskellen, mutta nyt näytti siltä, että läästin laastia hiki otsassa vielä monta tuntia.
Hentti tuli apuun, kun tasoitettava alue vain kasvoi kasvamistaan ja veti edeltä rahinakivellä epätasaisuudet pois. Minä tulin perässä kostuttaen seinää ja lopuksi tasoittaen.
Lopun viimein, kun inspis oli kova, luonne peräänanatamaton ja laastia piisasi, länsi- ja pohjoispuolet tulivat valmiiksi.
Länsipuolella oli tullut kontattua telineiden alla ja pohjoispuolella kiipeilin alumiinitikkailla laastin kanssa tasapainotellen.
Mutta valmista tuli ennen puoli yhdeksää. Sokkeli kaunis ja nurmikko kaunis. Kota padassa kuuma vettä, millä sai pestyä laastipölyt pois. Mikä fiilis!

Otsalampun kanssa laittelin terassilla katkarapupataa kaasukiekuran päällä. Hentti kattoi sisälle lautaset sekä lasit ja laittoi tunnelmaa.
Nautimme illallisen kynttilälyhtyjen valossa keskeneräisessä olohuoneessa.

Huomenna kroppa varmasti itkee, mutta se on sen ajan murhe.