RUUTUINEN RAPPUKÄYTÄVÄ

Minulla on usein kuningasideoita. Ja kun siihen yhdistää peräänantamattoman ja sisukkaan luonteen ei se tiedä muuta kuin ongelmia. Hentille tai minun kropalle.

Ja juuri näin kävi rappukäytävän seinän kanssa.

Kun mietimme yli 8m korkean kuilun seinä- ja pintamateriaalia, päädyimme lopulta vaneriin.

Emme ole gyprokin ystäviä ja koska talossa on jo hirsiseinät näkyvillä, tuntui paneeli huonolta vaihtoehdolta.

Jep. Eli kellarissa 2,5 m korkea betoniseinä sai jäädä näkyviin ja loput 6m verhoillaan sitten vanerilla.

Mitäs sen jälkeen pintaan? Yksivärinen maali olisi tylsä, tapetti hankala ja kaipa sekin näyttäisi korkeassa tilassa kuin Karibian mustan aukon seinät.

Istuin ja mietin. Kyselin Hentiltä. Istuin ja katselin tulevien seinien ammottavaa tyhjää tilaa. Vision löytyminen aivoihin kestää joskus monta iltaa. Miljoona tyhjää katsetta ja otsan rypistystä.

Mutta lopulta se löysi tiensä ja dadaa – ikäänkuin se olisi ollut vain se ainoa ja oikea ratkaisu.

Siis maalaan ruutuja seinään.

Sävyn valinta on se helpoin juttu. Yleensä silmiin osuu jo ensimmäiseksi, se mihin sitten päädytään.

Pohjamaalasin. Mittasin ruudut. Teippasin. Maalasin tummemmat ruudut. Ja kaikki tämä vaakatasossa mukavalla työskentelykorkeudella. Ja voila. Ei kun seinään.

Muuten idea oli hyvä... paitsi unohdin, että vihaan naulan- tai ruuvinreikiä!

Ja niitä sitten olikin yli 250! Mutta ei kai Pertti ja Hentti niitä olisi saanut pysymään pelkällä pyhällä hengellä seinässä.

 

Kittasin. Hioin. Teippasin. Maalasin tummat. Kaikki tämä telineillä keikkuen.Kiroilin luonnettani koko eilisen illan. Miksi ei voisi ottaa rennosti jonkun osa-alueen ja antaa olla? Vaikka ne ruuvinreiät?

Kello 22.00. Kaikki tummat maalattu. Maalarinteippiä mennyt varmaan puolikilometriä. Ja huomiseksi jäisi vielä niiden vaaleiden ruutujen maalaus.

Toivotaan että teippi ja maali riittää, ennenkuin innostus menee ohi!