Ajelen tai pikemminkin luistelen Sydmon
tietä. Tie on peilijäässä ja onnistun pysymään tiellä.
Pellon reunaan saavuttuani näen
talomme ”valaistuna”, sillä on ilta ja olen tulossa kampaamosta.
Talo näyttää isolta ja kaikkien
ihmisten mielestä hirveän isolta.
Mutta...
Tein kotikäynnin eräänä päivänä
palvelutaloon ja siinä laittaessani mummun hiuksia ajattelin, että
pieneen se ihmisen elämä kutistuu loppuvuosina. Vain muutama
huonekalu voidaan ottaa mukaan kodista ja suurimman tilan tarvitsija
on rollaattori.
Niinpä siinä ajattelin, että mitä
ihmettä – niin kauan kuin mahdollisuutta on, niin nautitaan
elämästä hienolla peltonäkymällä ja väljällä tilalla.
Kärvistellään sitten myöhemmin.
Talomme oli juuri saanut hartioilleen
25 kattotuolia. Olivat kuulema tulleet kuin taivaasta, sen verran korkeimman kautta tulivat. Nyt alkaa muoto hahmottua.
Rakentamisen vaikeimpia juttuja on
ollut kuvitella kokoluokka tulevalle talolle ja rakenteille.
Paperilla kaikki näyttää niin
pieneltä. Mutta kaipa silmä tottuu näkemäänsä. Niinhän se käy
noille kasvojen rypyillekin...
Nyt alkaakin sitten se akrobatiaosuus.
Aluskate ja laudoitus pitäisi saada
paikoilleen, jotta peltikaton saisi suojaamaan taloa.
Loppuisi tuo alituinen lumen puhdistus
ja jään hakkaaminen lattiasta.
Lopuksi Hentin slogan: rakentaminen on
monipuolista liikuntaa, joka saa joka kropan osan särkemään.
Pitäiskö sittenkin varata se palvelutalon paikka valmiiksi????
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti